”Traumaattisesta muistosta kärsivät potilaat eivät ole kyenneet toimimaan tavalla, joka olisi antanut heille voiton ja riemun kokemuksen”

Janet, 1919/25, 663

Nykyaikaisen traumateorian perusteet ovat 1900-luvun alun dynaamisessa psykiatriassa ja erityisesti Pierre Janet’n (1859-1947) uraauurtavissa kirjoituksissa ja hänen kehittämissään kliinisissä käytänteissä. Janet’n vuosikausia unohduksissa olleet teoriat nousivat uudestaan esille 1970-luvulla ja luovat vankan pohjan myös nykyaikaiselle traumateorialle, jossa fokus on siinä, kuinka ihminen kykenee käsittelemään ja integroimaan stressaavat ja tunnepitoisesti voimakkaat kokemuksensa osaksi persoonallisuuttaan ja elämänhistoriaansa.

Traumasta

On tärkeää ymmärtää, että mitkään tapahtumat sinänsä eivät ole automaattisesti traumatisoivia, vaan että kysymys on siitä, millä tavoin potentiaalisesti traumatisoiva tapahtuma on vaikuttanut sen kokeneeseen ihmiseen. Silloin kun ihminen ei kykene tunnepitoisesti voimakasta kokemustaan käsittelemään ja integroimaan osaksi omaelämäkerrallista tarinaansa, se jää irralliseksi ja saattaa johtaa traumatisoitumiseen. Traumatisoituminen voi ilmetä hyvin erilaisina oireina ja ongelmina, sekä psyykkisinä että somaattisina. Traumatisoitumiseen näyttäisi vaikuttavan kaksi toisiinsa liittyvää tekijää; tapahtuman objektiiviset piirteet ja tapahtuman kokijan yksilölliset, luonteen omaiset piirteet, jotka määrittävät yksilön psyykkistä energiaa ja toimivuutta. Traumamuistot eroavat narratiivisista muistoista. Ne ovat hallusinatorisia, yksittäisiä ja tahattomia kokemuksia, jotka koostuvat visuaalisista mielikuvista, aistimuksista ja fyysisistä toimista, jotka voivat valloittaa koko havaintokentän ja ovat yksilölle kauhistuttavia. Vaikka traumamuistot koetaan traumaattisten tapahtumien elämisenä uudestaan, ne eivät silti ole uusintoja vaan pikemminkin kuvauksia kyseisistä tapahtumista. Traumamuistot ovat sensorimotorisia ja affektiivisia kokemuksia eivätkä niinkään ”tarinoita”. Traumamuistoja kuvaa subjektiivinen tunne ajattomuudesta ja muuttumattomuudesta.

Tietyt ärsykkeet saavat traumamuistot aktivoitumaan uudelleen automaattisesti. Nämä ärsykkeet tunnetaan laukaisevina tekijöinä, uudelleenaktivoivina ärsykkeinä tai ehdollistuneina ärsykkeinä. Niihin kuuluvat monet aistikokemukset, aikaan liittyvät ärsykkeet (kuten vuosipäiväreaktiot), päivittäisen elämän tapahtumat, terapiaistunnon aikaiset tapahtumat, emootiot, fysiologiset olosuhteet (esim. ylivireys- ja alivireystilat), ärsykkeet, jotka palauttavat mieleen kaltoinkohtelijoiden uhkailut, ja nykyhetkessä tapahtuvat uudet traumatisoitumiset.

Vaiheorientoitunut hoitomalli

Niin kauan kuin kehomme tuntee olonsa turvalliseksi, aivomme vastaanottavat uutta informaatiota ja luovat uutta todellisuutta. Silloin kun juutumme traumamuistoon, kadotamme kykymme uuden tiedon vastaanottamiseen ja jumiudumme elämään mennyttä todellisuutta yhä uudestaan ja uudestaan. (Van der Kolk, 2003)

 

Vaiheorientoituneessa hoitomallissa hoidon kulku voidaan jakaa kolmeen vaiheeseen:

  • Vakauttaminen ja oireiden lievittäminen
  • Traumamuistojen hoito
  • Persoonallisuuden integrointi

On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että hoito ei suinkaan aina etene lineaarisesti vaiheesta toiseen, vaan käytännössä usein liikutaan vaiheiden välillä tarpeen mukaan. Esimerkiksi traumamuistojen hoidosta usein joudutaan palaamaan vakauttamiseen silloin kun traumamuistoja lähtee aktivoitumaan enemmän kuin mitä niitä on mahdollista siinä hetkessä käsitellä ja integroida.

Lopuksi

Ennen hoidon aloittamista on tärkeää, että potilas arvioidaan asianmukaisesti, jotta tiedetään minkä tasoisesta traumatisoitumisesta on kyse. Vielä tärkeämpää kuitenkin on, että traumatisoituminen ylipäätään tunnistetaan ja sen vaikutukset tiedostetaan. Valitettavan usein traumatisoituneet ihmiset jäävät vaille asianmukaista hoitoa. Hoito keskittyy erilaisten oireiden hoitamiseen, mutta koska oireiden syyt jäävät tiedostamatta, ei hoito johda kovinkaan hyviin tuloksiin. Traumateoreettinen viitekehys näyttäisi tuovan uuden lähestymistavan ihmisen kokonaisvaltaiseen ymmärtämiseen. Sen ymmärtämiseen, että geeniperimämme yhdessä vuorovaikutussuhteidemme ja –kokemustemme kanssa muokkaa meitä ja saa meidät kokemaan ja toimimaan eri tavoin.